Suunnittelutoimisto Poutvaara - Design Bureau Poutvaara
Taneli Poutvaara

Kirjoitettua

Aloitin kirjoitusten julkaisemisen 18.12.2015 keskittyen aluksi blogi -muotoiseen kirjalliseen esittämiseen. Vanhat 185 kirjoitusta siirrettiin uuteen graafiseen pohjaan lokakuussa 2019 ja alkuperäinen julkaisuajankohta on mainittu otsikossa. Osa kirjoituksista on enemmänkin esseitä, itsenäisesti julkaistuja tutkimuksia tai itsenäistä journalismia. Tästä syystä uusi nimi on ”Kirjoitettua”, ollen pääasiassa suomenkielinen. Julkaisin 250. artikkelin 2020-12-17.

 

I started publishing writings in 18.12.2015 with focusing at the beginning in blog -format written representation. The old 185 writings were transferred to the new base in October 2019 and the original publication time is mentioned in the heading. Part of the writings are more like essays, independently written research papers or independent journalism. This is why the new name is “Kirjoitettua” translated as “Written”, being mainly in Finnish language. I published 250th article on 2020-12-17.




2019-10-31

2016-06-28_08:00:05 Kirja-arvostelu - Palladio

Andrea Palladion kirja I Quattro Libri dell’ Architectura eli Neljä Kirjaa Arkkitehtuurista on arkkitehtuurin teorian tunnetuimpia kirjoja Vitruviuksen kirjan jälkeen. Kirja on sisällöllisesti vaativa, mutta kuuluu arkkitehtuurin teoriasta perillä olevien arkkitehtien yleissivistykseen ja on maailman vaikutusvaltaisimpia arkkitehtuurikirjoja.

Palladio_1_kansi.jpg

Kaikki piirrokset ovat Palladion kirjasta ellei toisin mainita.

 

Palladio eli vuosien 1508 -1580 välillä Venetsiassa ja hän sai vaikutteensa pääasiassa antiikin Roomasta sekä Kreikasta Vitruviuksen kautta, jonka mallin sekä aikalaistensa mukaan hän kirjoitti oman kirjansa. Palladiota pidetään kautta aikain arkkitehtuurin tärkeimpänä yksittäisenä henkilönä ja hän eroaa Vitruviuksesta siinä, että hänen teoksensa ovat pääasiassa hänen oman toteutetun arkkitehtuurinsa kuvauksia sekä antiikin kohteiden mittauspiirroksia. Palladion rakennustuotanto oli laajaa ja valtaosa on edelleen säilynyt, mikä on kasvattanut hänen merkitystään. Tuotantoon kuuluu huviloita, palatseja, kirkkoja, teattereja ja siltoja. Palladio oli jo eläessään tärkeä arkkitehti ja häneen maineensa kasvoi vuosisatoja – hän on vaikuttanut laajasti Euroopassa, sekä myöhemmin Yhdysvalloissa, hänen tyylillään on vaikutusta jopa edelleen. Vaikka Palladion voisi helposti ohittaa nykyarkkitehtuurissa, voisi kuitenkin väittää, että kaikki 1900-luvun modernin kauden merkittävät arkkitehdit pitivät Palladiota jollain tasolla esikuvanaan. Heidän toimiessa esikuvana uudemmalle sukupolvelle, Palladio on alitajuisesti tärkein alkuperäinen esikuva nykyiselle arkkitehtisukupolvelle. Maailmaan ei ole syntynyt toista arkkitehtia, joka olisi ollut yhtä vaikutusvaltainen – syynä on pääosin idealismin puute.

 

Palladion neljännen kirjan alku kertoo hänen maailmankuvastaan: ”Luoja ja kaiken antaja, suurin ja korkein Jumala on kaiken takana”.  ”Taivaankappaleet säännöllisellä rotaatiollaan muuttavat vuodenajat luonnon tarpeiden mukaan.” ”Temppelit kutsuvat katselijat harmoniseen kauniiseen näkyyn ja sen jokainen osa voi täyttää tehtävänsä, mihin se on tarkoitettu.” Rooman ja Kreikan antiikin uskoa Palladio kuvaa pimeydeksi, josta Jumala on vapauttanut, uudet uskonnolliset instituutiot ovat osa kaupunkirakennetta. ”Temppelin pitäisi olla näkyvissä suureen osaan kaupunkia niin, että näyttäisi uskonnon asettuneen ihmisten vahdiksi ja suojelijaksi.” Palladio oli paitsi arkkitehti ja insinööri, myös antiikin tutkija ja tulkitsija. Hänellä oli korkea  päämäärä löytää antiikin arkkitehtuurista selkeitä sääntöjä, joissa olisi korkeampi päämäärä ja ylimaallinen selitys. Siinä mielessä hänen omat havaintonsa voivat olla osin muokattu hänen ideaaliensa mukaan, hän oli ehkä muokannut tietoisesti tai oikeaksi uskomansa vaatimuksen mukaan totuutta, jotta siitä löytyisi hänen kaipaamiaan merkityksiä.

 
Mahdollista on, että esimerkiksi Le Corbusier lainasi autokeskeisyyden taloissaan siitä, että vastaavasti Palladio määritteli kartanoihin hevostallit, ehkä Le Corbusier nousukasmaisesti arveli, että auto on uuden yläluokan hevostalli ja hänen modernit talonsa vastaavat Palladion huviloita. Yhtä vaikutusvaltaisia ja runsaslukuisia asiakaskuntia Le Corbusier ei kuitenkaan saavuttanut, ei yhteiskunnan, politiikan eikä talouden piiristä. Nykyään auto on osin vitsaus ja niiden liittäminen taloihin asettaa paloturvallisuushaasteita. Jotta autot herättäisivät vähemmän vihamielisiä tunteita, autosuunnittelijat pyrkivät suunnittelemaan autoja inhimillisemmän näköiseksi lisäämällä niihin piirteitä satujen eläviltä- tai robottiautoilta, liittämään autot länsimaiseen automainoksiin perustuvaan fiktio- sekä muotinarratiiviin ja autoista pyritään kerronnallisesti tekemään perheenjäseniä ja omistajiensa persoonien jatkeita. Nämä saavat ihmiset epärationaalisesti puolustelemaan yksityisautoja. Kuitenkin vuosisata sitten autojen tarina oli vasta alussa, vaikkakin ne olivat nousseet uuden modernin yhteiskunnan symboleiksi. Le Corbusier, kuten autotkin, ovat myöhemmin saaneet sekä myyttistä auraa, että negatiivista karmaa. On hyvin todennäköistä, että myös Mies van der Rohe on yrittänyt tavoitella Palladiota jo vuosisadan alun kartanoluonnoksissaan ja 30-luvulla suunnitellessaan toteutumattomia ”pihataloja”.

Palladio_2_Villa_Rotonda.jpg

Palladion Villa Rotonda (1567) on ehkä maailmanhistorian tunnetuin pääosin entisessä asussaan oleva yksityistalo.

 

Palladio alkoi kehittää omaa arkkitehtuurityyliään 1541, joka nimettiin hänen jälkeensä Palladiolaiseksi. Unesco on viime vuosikymmenenä julistanut hänen huviloitaan maailmanperintökohteiksi. Kirja Neljä Kirjaa Arkkitehtuurista julkaistiin 1570 Venetsiassa ja se sisältää enemmän kuvitusta, kuin tekstiä. Kirja julkaistiin englanniksi ensin 1663. Palladionkaan kirjaa ei ole käännetty suomeksi, joten sattumalta minulle päätyi alun perin vuonna 1928 julkaistu ruotsinkielisen käännöksen uusintapainos vuodelta 1983. Yli 300-sivuinen kirja on edelleen ajankohtainen, sillä se käsittelee olemassa olevia rakennuksia ja sen kuvat on taitavasti tehty. Luin tämän ruotsinkielisen painoksen 27 tunnin ajassa – yliopistojen virkamiesruotsin koulutuksen mukaan on osattava lukea ruotsinkielistä oman alansa ammattitekstiä – siinä mielessä voisi sanoa, että ruotsin taidot eivät ole menneet hukkaan, vaikkakin viestintä ruotsin kielellä on harvinaista nykyään. Kirjan lukemista lievästi haittaa, että yksittäinen kappale voi olla 1,5 sivua pitkä ja virke voi olla sata sanaa. Esimerkiksi toisen kirjan alussa: ”Jotta perhe voi kokea talon mukavana, miksei se voisi olla niin kaukana arvostuksen ansaitsemisessa, että päinvastoin se olisi hyvin valitettavaa, tulisi sen nimittäin olla koostunut ei ainoastaan tärkeimmistä osista, kuten loggioista, saleista, pihoista, käytännön huoneista ja leveistä, valoisista, helppokulkuisista rapuista, vaan myös ylettää huoli pienempiin ja niukkoihin, niin että niille annetaan niiden paikka, jossa ne voisivat palvella suurempia ja tarpeellisempia.” Myös Palladion piirroksissa on epäjohdonmukaisuuksia sen ohella, että ne ovat vain julkaisukäyttöön tehtyjä, näistä esimerkkinä ensimmäinen toimeksianto Villa Godi.

 

Palladio on taiteilijanimi, syntyperältään yksinkertaisen taiteilijan alkuperäinen sukunimi on tuntematon. Palladio matkasi Roomaan 1540, 1546 ja 1549 – vuonna 1554 hän julkaisi ensimmäisen teoksen antiikin Rooman arkkitehtuurista. Vuonna 1570 hän julkaisi tämän tunnetuimman teoksensa: 4 Kirjaa Arkkitehtuurista. Vahvoja vaikutteita tuli Leon Battista Albertilta (1404-1472), jonka kirjan 10 Kirjaa Arkkitehtuurista vuodelta 1452 olen lukemassa myöhemmin tänä vuonna. Pääesikuva keskiajan jälkeen kaikilla oli Vitruviuksen 10 Kirjaa Arkkitehtuurista, joka kirjoitettiin ennen ajanlaskun alkua. Visuaaliset vaatimukset olivat Palladiolla korkeat Leonardo da Vincin (1452-1519) osin kuvitettua Vitruviusta ja toteutuksellisia vaatimuksia nostivat Michelangelon (1475-1564) ansiokkaat toteutukset. Vitruviuksen kirja oli löydetty 1414 Firenzessä ja häntä alettiin kääntää ahkerasti sekä hän nousi keskiajan jälkeen arkkitehtuurin teoreettiseksi esikuvaksi. Vitruviusta käsittelevässä kirjoituksessani olen todennut, että hänen kannaltaan onnekkaan väärinkäsityksen perusteella Vitruviusta pidettiin antiikin oppi-isänä, vaikka nykytietämyksen mukaan hänen teostaan pitäisi korostaa satunnaisesti säilyneenä kirjoituksena. Vitruvius oli Palladiolle suuri idoli ja hänestä puhutaan kirjassa hyvin kunnioitettuna auktoriteettina. Vitruvius-viitteitä on Palladiolla paljon – vaikkakin niiden tarkkuus on nykyään kyseenalaistettu. Tuohon aikaan Vitruvius oli kuitenkin raikas tuulahdus tunkkaisen keskiajan jälkeen. Voisi jopa sanoa, että Palladio kruunattiin renessanssin kuninkaaksi väärinymmärryksen ja itsepintaisuuden ansiosta – God till ära, Ylistys Jumalalle, on Palladion löytämä vakiovastaus vastoinkäymisten ratkaisuun. Egyptiä käsittelevässä kirjoituksessani olen arvioinut, että antiikin Egyptissä oli monialaista teoreettista tietämystä jo pari tuhatta vuotta ennen antiikin Rooman keisarikuntaa. Arkkitehtuurin maailmanhistoriaa käsittelevissä kirjoituksissani olen todennut, että maailman arkkitehtuurissa on paljon osa-alueita, jotka tunnetaan Suomessa heikommin. Nykyaikana painottaisin sitä, että yksittäiseen esikuvaan ei kannata painottua ja varsinkin historian ja teorian osalta tarvitaan laaja-alaista tietämystä.

 

Palladio oli vaatimattomista oloista lähtöisin ja hän saavutti mesenaattien avulla hyvät mahdollisuudet, nousevan uran ja laajan asiakaskunnan. Hän oli myös idealisti, jonka elämässä työ oli tärkeässä asemassa ja hän säilytti vahvan uskonsa monimutkaisista olosuhteista riippumatta. Luonnehtisin Palladiota siten, että vaikeuksiin jouduttuaan hän totesi, että johdatus antaa hänelle mahdollisuuden löytää jumalallinen järjestys kohtaamastaan ongelmasta. Palladiolla oli kirjoissaan tapana ylistää asiakkaitaan, suojelijoitaan ja projektinsa taiteilijoita, mikä oli ilmeisesti tuohon aikaan luonteva tyyli, jota hän myös käytännössä noudatti. Toisaalta riippuvuus ylimaallisesta idealismista johti myös kohtalonuskoon itsestään, mikä ei kuitenkaan ollut välttämättä keskiajan jälkeen huono toimintatapa, varsinkin sen ollessa pääosin alitajuista. Kuutiomaiset särmiötilat, symmetria, samankokoiset ikkunat kerroksittain, päällekkäiset ikkunat, paraatipihat, loggiat ja hierarkia luonnehtivat hänen arkkitehtuuriaan. Nykyajan näkökulmasta Palladiota voisi verrata Karibianmeren risteilijöiden sisustuksia suunnitteleviin arkkitehteihin: käyttäjät ovat pääosin aina palveltavana, ympäristössä ei huolta huomisesta, ylellisyyttä toteutetaan edullisesti ja suunnittelijalle riittää työtä jatkuvana virtana. Palladio oli hyvin tuottelias ja hän vastasi suuren yläluokkaryhmän kartanojen suunnittelusta. Hän jopa kehui asukkaiden kiinteistönhoitoa kirjassaan.

 

Palladio tuo esille, että Vitruviuksen mukaan jokaisen rakennuksen tulisi täyttää ”hyödyllisyys tai tavoitteenmukaisuus, kestävyys ja kauneus – Utilitas, Firmitas, Venustas” – näitä kutsutaan Vitruviaanisiksi hyveiksi. Aivan tässä muodossa ja näin kiteytettynä en nähnyt asiaa lukiessani Vitruviusta.

 

Rakentamisessa pitää Palladion mukaan ottaa huomioon: perusrakentamistaidot kansantajuisesti ja selkeästi, myös projektin johtamisen perustaitoja - tämä pätee kuitenkin Palladion ajan arkkitehtuuriin ja nykyaikaiseen talonrakennukseen. Muurit rakennetaan luotisuoraan ja ne kapenevat ylöspäin ja ovat kiinni ja hyvin perustettuja, ikkuna- ja oviaukot päällekkäin. Kauneus seuraa tuloksena hienoista muodoista ja kokonaisuuden harmoniasta osien välillä. Kaikki pitää tutkia ensin hyvin malleista ja pohjista, kustannukset on laskettava ja rahat sekä materiaalit hankittava ajoissa, kokonaisuus on pystytettävä nopeasti mm. sään aiheuttamien ongelmien välttämiseksi. Nämä Palladion perustaidot ovat osittain päteviä myös tänään, tosin mittaus- ja laskentatavat sallivat tarkempia ja monimutkaisempia ratkaisuja. Kuitenkin edelleen tänään, huolimatta laskenta- ja suunnitteluohjelmien kehityksestä, budjetissa ja aikataulussa pysyminen on edelleen suuri haaste, ei tarvitse etsiä esimerkkejä kauempaa, kuin Länsimetrosta.

 

Palladion esille tuoma hiekkatyyppien jaottelu on myös nykypäivänä pätevää: kuoppahiekka, jokihiekka ja merihiekka. Nykyään luetteloa voisi täydentää jääkauden hiekalla pohjoisessa ja autiomaan hiekalla etelässä, joka on yhtä heikkoa rakentamisessa, kuin hieno merihiekka. Kaikilla hiekkatyypeillä on omia rakentamisominaisuuksia, parhain on tietenkin kuopasta kaivettu hiekka ja heikoin merihiekka, joka sisältää suolaa ja likaa sekä lasittuu kuumennettaessa. Palladion mukaan heikoin hiekka merestä nostettuna on kauempana rannasta. Hiekan ohella Palladio käsittelee myös kalkkia, metalleja, kiveä ja tiiliä. Vaikka tietotaito on nykypäivän valossa hieman huvittava, on useat asiat edelleen oikein ja Palladion henkeä soveltaen voi nykytietämyksen perusteella johtaa laajempia arkijärkeä hyödyntäviä materiaalikuvauksia. Palladiota kannattaa siis lukea vähän kuin Vitruviusta – on osattava johtaa ajattelutavasta nykyaikaisia sovelluksia. Palladion kuvituksessa on todella vähän perspektiivikuvia ja kaikki kuvat ovat mustavalkoisia kaiverruksia. Harvat perspektiivikuvat eivät noudata konstruktioltaan nykystandardeja – sen sijaan julkisivut, pohjapiirrokset ja leikkaukset ovat melko ajanmukaisia ja piirustusteknisesti edelleen esimerkillisiä. Kirjan 3 lopussa käy ilmi, että Palladio suunnitteli kirjoittavansa enemmän kuin neljä kirjaa arkkitehtuurista, mutta suunnitelma ei toteutunut.

 

Palladion ja hänen edustamansa renessanssikauden ehkä yleisesti tunnetuin luokittelu on kolmen pääpylväsjärjestelmien jakaminen doorilaiseen, joonialaiseen ja korinttilaiseen pylväsjärjestelmään. Palladio itse on hienovaraisesti tulkinnut pylväsjärjestelmät viiteen järjestelmään: toscanalaiseen, doorilaiseen, joonialaiseen, korinttilaiseen ja komposiitti-/roomalaiseen pylväsjärjestelmään. Näistä Toscana on maakunta Roomassa, jossa oli yksinkertaisin järjestelmä, tosin sitä sovellettiin myös 1800-1900-lukujen julkisessa arkkitehtuurissa. Doorilainen oli ensimmäinen kreikkalainen järjestelmä, joka on yleisimpiä yksinkertaisuutensa ja siten edullisuutensa ansiosta. Joonia oli Kreikan provinssi. Korintti oli Peloponnesoksella ja sen järjestelmä on koristeellisin, tarinan mukaan acanthus lehtikorista keksitty. Komposiitti / roomalainen kapiteeli on Palladion lanseeraama ja se on myöhäisin sekä roomalainen, jonka he kehittivät joonialaisen ja korinttilaisen järjestelmän pohjalta. Doorialainen korostaa rakenteellisuutta ja yksinkertaisuutta, kun taas myöhemmät ovat vaikeampia tehdä ja komposiittijärjestelmä oli antiikin Roomassa lähes kaupallistettu sarjatuotettu rakennustarvike jonka massatuotanto on ollut sittemmin esikuvana länsimaisen arkkitehtuurin massatuotetuille koristeille modernismiin saakka.

 

Alussa hämärä käsite on moduuli, joka tarkoittaa Palladiolle pylvään juuren sädettä eli halkaisijan puolikasta. Vitruvius on esillä mitoituksessa, hän jakaa Vitruviaanisen moduulin kuuteen osaan, kun taas 1500-luvulla se jaettiin 30 osaan eli ”minuuttiin”. Halkaisija on siis 60 minuuttia ja säde 30 minuuttia. Tällä on ollut myöhemmin vaikutusta SI-järjestelmän radiaaniin (kiertokulmana ympyrä on 2 x pii) sekä aikaan (tunti on 60 minuuttia ja tunti on 3600 sekuntia), vaikkakaan Palladion käyttämä järjestelmä ei ole säilynyt sellaisenaan. Haastavaa on siis, että Palladion piirrokset eivät ole ensimmäisessä kirjassa mittakaavassa ja mitat johdetaan pylvään juuren puolikkaasta (30 min) muiden mittojen ollessa 1/30 pylvään poikkileikkauksen säteestä eli minuutti tai ½ pylvään halkaisijasta eli moduuli. Tämä mitoitustapa toistuu Palladion ensimmäisessä kirjassa, mutta toisesta kirjasta alkaen Palladio käyttää paikallista jalka-yksikköä piirrosten ollessa osin mittakaavassa päämittojen osalta. Toisaalta nimenomaan ensimmäinen kirja käsittelee vain pylväsjärjestelmiä ja pyrkii osoittamaan, että pylvään mitat voidaan johtaa pylvään juuren puolikkaasta, eli moduulista. Itse en saanut selville, mistä ensimmäisen kirjan epätarkkuudet mitoissa ja kuvituksessa johtuvat. Myös alkuperäiskuvituksessa voi olla virheitä. Löysin systemaattisen virheen, joka voisi tarkoittaa, että piirrostekniikassa voi olla ollut virhe esim. asteikon lukemisessa niin, että lopputulos on säännöllisesti 1mm leveämpi, kuin tarkoitettu pylväsväli, syynä voi olla siis metodivirhe. Toinen esimerkki toistuvasta virheestä on, että Palladio kertoo vilpittömänä löytäneensä Roomasta yksittäisen komposiittijärjestelmän kapiteelin, josta otti mitat. Hänellä ei siis ollut laajempaa otantaa ja systemaattista mittojen vertailua. Roomassa tuskin oli koristeiden standardisointia, mutta oli eri kapiteelien sarjavalmistajia – sen sijaan rakenteiden teknisissä ominaisuuksissa oli kyllä valvontaa, tosin myös eri rakennusliikkeitä. Palladiolla oli myös kokemusta historian tutkimuksen kenttätyöstä, hän kertoo nähneensä Antoniuksen ja Faustinan temppelin osan romahtavan vierailunsa aikana.

 

Palladion piirrokset olivat aikoinaan keskiajan jälkeen moderneja ja tarkkoja totuttuun verrattuna, mutta nykyajan mittapuitteilla ne ovat epätarkkoja ja edustavat historiallista piirrostapaa. Piirroksista puuttuu usein mittakaavajanat sekä nykyaikainen arkkitehtuurimittakaava, tarkkuus on epätarkka, materiaalimerkinnät puutteellisia ja merkintätavat historiallisia, kuten ikkunat ovat seinän syvennyksiä. Kuitenkin piirrokset ovat teknisesti kauniita, kertovat riittävästi tilan ymmärtämiseksi ja varsinkin rasterimerkinnät ovat nykypäivänä paljon hienompia sekä elävämpiä, kuin modernit mauttomat CAD-rasterit. Palladion piirroksien detaljit muuttuvat eri skaaloissa – osat eivät ole skaalautuvia, vaan esiintyvät eri tavoilla eri mittakaavoissa. Tähän pätee nykyarkkitehtuurissa vain 3D-mallin mukaan piirrettävät 2D-piirrokset. Nykypäivinä suositaan monesti kopiokoneen tai zoom-objektiivin tavoin suurentuvia yksityiskohtia. Varsinkin Palladion rasterit sekä niiden skaalautuminen ja arkkitehtuuristen yksityiskohtien käsitteellinen merkitys eri mittakaavoissa erilaisina ilmentyminä ovat kiinnostavia ja komeita. Arvelisin Palladion tehneen nykyarkkitehtien tapaan sekä rakennustyömaapiirrokset, että kirjoissa esityskuvat kaiverruspiirroksina erikseen. Julkaisua varten piirroksista on todennäköisesti vähennetty ylimääräistä tietoa, mikä mystifioi arkkitehtia. Nykyäänkin monesti tehdään erikseen piirrokset julkaisukäyttöön ja ennen CAD-aikaa alkuperäisiä rakennuspiirroksia esitettiin harvemmin. Toisaalta nykyäänkin voidaan CAD- tai BIM-mallista tehdä joustavasti piirroksia sekä kiinteistövälitykseen, eri alojen teknisille suunnittelijoille, rakennustyömaalle, rakennusvalvontaan, muille suunnittelijoille, arkistoon, PR-käyttöön ja asiakkaalle. Palladion kirjaa voi lukea arkkitehtuurin taidekirjana, mutta se on myös historiallista tekniikkaa havainnollistava kirja. Erikoinen piirre Palladion kuvituksessa on, että hän hahmottaa veistokset voimattomina laiskoina objekteina, joilla ei ole juuri mitään omaa predikaattia.

 

Palladio näki, että arkkitehtuurissa pitäisi voida hahmottaa muotokielen alkuperäinen lähtökohta puun inspiraatiosta kivirakentamiseen ja sen yksityiskohtiin. Hänen mielestään epäluontevat yksityiskohdat aiheuttavat inhoa ja turhia kustannuksia. Palladio kannatti arkkitehtuurin muotokielen yleisyyttä ja vastusti epämääräisyyttä, esim. rakennuksia, jotka aiheuttaisivat romahduksen tunnetta käyttäjissä ja siten pelkoa. Palladion mukaan rakennusten tuli näyttää kokonaisilta ja vahvoilta ja hän vastusti satukuvastoa, esim. mielikuvaa, että kukkaköynnökset pitäisivät rakenteita koossa. Palladion argumentointia voidaan katsoa käytettävän antiteesien muodostamiseen nykyarkkitehtuurin teoriassa. Kuinka järkevää se on, kun antiteesejä ei julisteta kapinoinniksi Palladiota vastaan – sen sijaan Palladion kritiikistä voidaan melko varmemmin johtaa uutta kritiikkiä nykyaikana, joka ymmärretään paremmin, kuin itsepintaisten salatulle pohjalle perustuvien antiteesien julistaminen.

 

Palladion argumentoinnista voi hyvin lukea perustelu hänen materiaalinkäytölleen ja muotokielelle: hänellä oli ajassaan nähtävissä rakennevirheitä ja siksi hän kannatti varmimpia ratkaisuja – särmiömäisiä tiloja ja symmetristä huoneiden sijoittelua. Palladio pyrki myös johtamaan huonekorkeuden lukusuhteista sekä analyyttisestä geometriasta. Hänen kattoratkaisujensa rakenteet olivat pääasiassa holveja – tuohon aikaan tasaisia raudoitettuja laattoja ei tunnettu. 1500-luvulla ei ollut myöskään rakennusosien standardisointia, vaan mitat ja elementit tehtiin pääosin työmaalla ja toisistaan riippumattomilla verstailla. Siksi on ymmärrettävää, että mittoihin yritettiin etsiä helposti selitettäviä ideaaleja. Lähestymistapa on ajankohtainen tänäänkin, koska työmaalla pitää pystyä selittämään asioita myös yksinkertaisemmillekin työmiehille: Helsingin Kiasman työmaatakin oli helpompi selittää työmiehille metallisen laivan rakentamisena tai veneen tekemisenä, pikemminkin kuin vaikeasti ymmärrettävänä selityksenä kansainvälisen ajanhenkisen yliopistoissa kehitetyn arkkitehtuuriteorian kolmiulotteisena realisoitumisena.

 

Palladion säännön mukaan ikkunat eivät saa olla leveämpiä, kuin ¼ huonekorkeudesta eivätkä pienempiä kuin 1/5 huonekorkeudesta ja korkeus tulisi olla 13/7 leveydestä. Ikkunoiden tuli Palladion mukaan olla samankokoisia kussakin kerroksessa ja ikkunalinjojen tuli mielellään olla päällekkäin. Kaava ja ohjeet ovat ennen standardiaikaa ja vanhoilla materiaaleilla – myöhemmät arkkitehdit voivat miettiä omaa aikaansa. Nykyään Suomessa asuinhuoneen huonekorkeuden tulee olla vähintään 2,5 metriä ja ikkunan on oltava 1/10 asuinhuoneen pinta-alasta. Ikkunan tulee olla myös avattavissa ja lisätä viihtyisyyttä. Ikkunateollisuudessa Suomessa käytetään pystysuunnassa 2M kerrannaisia, esim. 6M, 12M, 14M ja 16M, mutta voi toteuttaa myös 1M kerrannaisia. Suomessa nykyään käytettävä kantamoduuli M vastaa 100 mm eli 10cm. Vaakatasossa noudatetaan 1M ja sen 3-kerrannaismoduuleja, eli 3M, 6M, 9M ja 12M, sekä suuremmissa mitoissa 12M kerrannaisia, kuten 24M, 36M, 48M ja 60M. Pystymitoissa pyritään seuraamaan 2M-kerrannaisia. Nykyään rakennusosat ovat standardisoituja ja pyritään käyttämään tyyppihyväksyttyjä eli sertifioituja rakennusosia. Yhtenäinen rakennustapa helpottaa rakennusvalvontaa, selkeyttää työmaalla yleisen rakennustavan noudattamista ja helpottaa rakennustarvikkeiden hankintaa sarjavalmistuksen sekä yleisen rakennustavan laskiessa myös kustannuksia.

 

Palladion aikaan Italiassa oli siirrytty antiikin Rooman mitoista esimerkiksi kymmeniin alueellisiin mittoihin. Epäselvää on, kuinka tarkkaan Palladio oli määritellyt antiikin Rooman mitat, hän käytti Venetsian tasavallan mittoja. Antiikin Roomassa sormenleveys oli 18,5mm, kämmenen leveys 74mm, roomalainen jalka eli pes 296mm, kyynärä cubit 444mm ja stadionin mitta 185m. Sen sijaan keskiajan Italiassa kaupunkivaltiolla oli omat mittansa: Venetsia, Milano, Turin, Bologna, Firenze, Genova, Rooma, Napoli, Palermo, Modena, Parma, Sardinia ja Tuskano. Näiden ohella arkkitehdit käyttivät omia pituusmittojaan. Esimerkiksi Venetsian braccio eli kyynärä oli 0,683m ja jalka eli piede 0,348m. Arkkitehtien käyttämät mitat olivat pääosin johtamissääntöjä, jotka helpottivat kommunikointia työmaalla. Tuohon aikaan myös työmaalla arkkitehdeillä oli suurempi merkitys johtamisessa, mikä tarkoitti, että arkkitehdeillä piti olla samaan aikaan uskottava käytännön sekä teorian osaaminen. Teoksessa useaan kertaan mainittu Vinsenttiläinen jalka on 12 tuumaa, ja tuuma on puolestaan 4 minuuttia. Jalka on siis 12×4min= 48 min ja senteissä 32cm. Tuuma on 2.67 cm ja minuutti 6,7 mm.

 

On mielenkiintoista, kuinka tarkkaan Palladio on miettinyt listaprofiilien muotoja. Toisaalta vain harvat niistä ovat nykymatematiikalle työläitä ja nykyään voidaan periaatteessa vain profiiliterän vaihtamisella tehdä puusta mitä profiileja hyvänsä samoin kuin myös kalliimpien materiaalien työstössä erikoismateriaaliterillä. Toisaalta kun profiileista ei esitetä selkeää teoriaa, on ymmärrettävää, että teollistumisen jälkeisen aikakauden nuoret arkkitehdit kiivaasti protestoivat profiileja ja koristeita vastaan ja 1900-luvulla syntyi moderni koristeeton aikakausi. Nykyään ollaan maltillisempia, koska korjausrakentamisenkin osuus on suurempi, kuin uudisrakentamisen ja siksi Palladio on uudelleen ajankohtainen kaikille, jotka ovat tekemisissä toista maailmansotaa edeltävän rakennuskannan korjausrakentamisen parissa.

 

Palladion huvilat eivät ole saavuttaneet ansiota nykyaikaisten toiminnallisten laatuominaisuuksien puolesta, vaan kestävyyden ja kokonaisotteen ansiosta – toiminnallisuus on mysteerin kaltainen, erityisesti nykyaikana, kun valtaosa kohteista ovat puoliksi museoita.

 

Palladion ajatukset Italian kulttuurin ulkopuolelta ovat hyvin epämääräisiä, todennäköisesti hänellä ei ollut matkustamiskokemusta Italian itäpuolelta. Nykynäkökulmasta Palladio heijasti omiin ideaaleihinsa piirteitä muiden kulttuurien arkkitehtuurista näitä ymmärtämättä. Voisi todeta, että Palladio suunnitteli arkkitehtuurisia mielikuvitusmatkoja muihin kulttuureihin ja aikakausiin kehittääkseen arkkitehtuurikonseptejaan. Palladion rekonstruktiot ovat osittain mielikuvituksen tuotetta, jossa ei edes hahmotettu sitä mahdollisuutta, että voisi itse olla väärässä. Tämä on nykyäänkin melko yleistä, varsinkin tieteellisten laitosten ulkopuolella. Voisi jossain määrin todeta, että Palladio eli ylellisyyskuplassa, ainakin toimeksiantojen määrän osalta. Uransa edistyttyä Palladio kyseenalaisti vähemmän. Palladio piirsi mahdollisen varmana ilman lisähuomautuksia, joka on metodina nykyään kielletty tieteellisessä yhteydessä, sillä epäkriittiset lukijat muodostavat mielikuvan varmasta piirroksesta, varsinkin taidokkaiden piirrosten osalta. Näin esimerkiksi Palladion hahmotelmissa basilikoista ja kreikkalaisista toreista. Palladion hahmotukset Kreikan harjoittelu- ja pylväshalleista tuovat enemmän mieleen Palladion jälkeisen barokkiarkkitehtuurin, kuin antiikin Kreikan.

 

Palladio oli edelläkävijä teoriassa rakennuspaikan valinnassa: juokseva vesi on hyvä rakennuspaikalla, toisaalta ennen vesi oli myös tärkeä kulkuväylä. Luonto ja kaupunki nähtiin toisiaan täydentävinä ympäristökokonaisuuksina. Toisaalta samainen teoria rakennuspaikasta sisältää rajallisuuteen viittaavan virhetulkinnan, että laaksoon ei voi rakentaa, koska on huonot näkymät ja sadevesi ei ole terveellistä – esimerkiksi Alppien seudulla ei voi rakentaakaan juuri muualle, kuin laaksoihin.

 
Palladion kirja 3 käsittelee katuja, siltoja, toreja, basilikoja ja pylväskäytäviä – siis perinteisiä rakenneinsinööritieteen kohteita. Oppi pohjautuu keskiajan tieliikenteeseen. Palladion idea, että kaikkien kaupunkien katujen varteen rakennetaan arkadit eli kaarikäytävät on kustannuksiltaan verrattavissa ”Helsingin kaupunkibulevardeihin ja rakentamiseen moottoriteiden päälle”. Voisi kysyä, mistä saataisiin rahat ja kun nykyäänkin on kallista rakentaa jopa tyhjälle tasaiselle tontille - mihin rahoituslaskelmat pohjautuvat sellaisessa maassa, jossa talousongelmat ovat jatkuva yleinen keskustelunaihe ja valtionvelka saavuttaa joka viikko uuden ennätyksensä. Tässä kirjan 3. luvussa harmittaa, että Palladio esittää antiikin teistä vain pintarakenteen – mutta ei leikkausta – tarkempi kuva hahmottui vasta arkeologian keinoin.

Palladio_3_Caesarin_silta.jpg

Siltojen teknisissä vaatimuksissa on moderneja piirteitä, vaikka sillat ovat historiallisia. Erikoinen historiallinen kuvaus on, kun Caesar antoi rakentaa sillan Rheinin yli seuraavalla tavalla: hän yhdisti parin 1,5 jalkaa (45cm) paksuja palkkeja, jotka teroitettuina upotettiin alas virran syvyyden vaatimalla tavalla etäisyydelle 2 jalkaa (60cm) toisistaan ja sitten hän laitteiden lisäavun turvin kiinnitti ne joenpohjaan, hakkasi ne paaluttamalla kiinni pohjaan, mutta ei luotisuoraan vaan vinoon niin, että ke kohdistuivat virran virtauksen suuntaan. Noin 12 metrin eli 40 jalan leveydelle hän määritti alas kaksi vastaavaa paalua niin virtausta vastaan, että nämä edellisten kanssa yhdistettyinä muodostivat parin, jotka ovat kallistettu toisiaan vastaan. Nämä paaluparit, joiden väliin kiinnitettiin pääpalkit, jotka olivat yhtä leveitä kuin etäisyys asennettuina paalujen välillä eli 2 jalkaa yhteen sidottiin kahdella sidoksella, jotka samaan aikaan pitivät paaluja erillään siten, että mitä enemmän vesi painoi, sitä tiiviimmin ne painuivat kokoon. Pääpalkit yhteen kiinnitettiin pienillä pitkittäisillä palkeilla ja peitettiin pitkällä kiinnikkeellä ja punoksella. Sillan alapuolelle asennettiin suorassa linjassa vinopalkkeja, jotka palvelisivat sillan tukina ja yhdessä koko silta vastusti joen voimaa samoin alas laskettujen muiden paalujen kanssa kautta, sopivalla etäisyydellä niistä, jotta niiden avulla, siinä tapauksessa, että barbaarit lähettivät puunrunkoja tai aluksia alajuoksuun tavoitteenaan tuhota silta, tulivat tuet vähentämään virran voimaa hyökkäyksessä ja suojelemaan siltaa vahingoilta. Edellä esitetyssä kuvauksessa Palladio hahmotti osat ehkä liian puuseppämäisesti viimeisteltyinä, kun tosiasiassa vain liitokset oli viimeistelty ja lopputulos oli enemmän kirvesmiesmäisemmin tehty.  Mielestäni olisi kiinnostavaa tehdä edellisestä rekonstruktio käyttäen kokeellista historian rekonstruktiota ja siltasuunnittelun teoriaa. En ole ainakaan kuullut vastaavasta yrityksestä tästä kohteesta.

 

Mielenkiintoinen maininta Palladiolta on Ponte di Tiberio Riminissä, joka rakennettiin vuonna 20 ja on yhä käytössä. Parin vuoden kuluttua silta täyttää 2000 vuotta ja sitä tullaan jotenkin juhlistamaan. Viiden kaaren sillan pituus on 62,6m, leveys 8,6m ja pisin jänneväli 10,6m.  Vastaavia roomalaiskauden siltoja tunnetaan 900 kappaletta, joista suurehko määrä on edelleen käytössä, tunnetuimpia vuonna 134 rakennettu Ponte Sant’ Angelo Roomassa. Roomalainen insinöörirakentaminen on näyttävää jopa tämän päivän mittapuilla. Kuitenkin silta-arkkitehtuurissa pyritään nykyään rakentamaan nykyaikaisilla menetelmillä ja materiaaleilla, vaikkakin uudet laskentamenetelmät mahdollistavat myös hyvin erikoisten rakenteiden suunnittelun. Omia siltaluonnoksia Palladiolta on Cismon edesmennyt silta, Rialton siltaluonnos ja Ponte  Vecchio silta Bassano del Grappa alueella.

 

Palladion käsitykset torista ja sitä ympäröivistä rakennuksista kertovat paljon hänestä itsestään, enemmänkin jonkinlaisesta etäisestä idealisoinnista, mutta myös käytännönläheisestä kyvykkyydestä suunnitella kohteita. Siinä Vitruvius ja Palladio ovat oikeassa, että kreikkalaiset torit olivat suorakulmaisia, neliömäisiä useimmiten, kun taas Roomassa aukiot torit muodostuivat superkomposition kautta monikulmaisina ja -muotoisina.

 

Temppelien rakennuspaikat mietityttivät Palladiota.  Hänen mukaansa Toscanalaiset määräsivät, että Venus, Mars ja Vulcanus (ihmisille siveettömyyden, sodan ja tulipalon jumalat) saivat temppelit kaupungin ulkopuolelle, kun taas temppelit siveydelle, rauhalle ja hyville sekä ylistetyille teoille rakennettiin keskelle kaupunkia. Kaupunkia erityisesti suojeleville jumalille, Jupiterille, Junolle ja Minervalle rakennettiin temppelit korkeille paikoille kaupungin ja linnan keskustaan. Temppelit Pallakselle, Mercuriukselle ja Isis-jumalille, jotka suojelivat käsityötä ja kauppaa, rakennettiin torin vierelle; Apollolle ja Bacchukselle rakennettiin temppelit teatterin yhteyteen ja Hercules-temppeli sirkuksen ja amfiteatterin lähelle. Jo Palladion aikaisessa yksijumalaisessa yhteiskunnassa piti puolustella esimerkin esittämisen historiallista merkitystä, nykymaailmassa antiikin uskomukset ovat yhä vain historiaan perehtyneiden tiedossa, ja niistä esitetään vain epämääräisiä viittauksia keskimääräisissä kertomuksissa. Terveyden ja lääkkeen jumalille rakennettiin temppelit terveyttä parantavien vesien luokse. Nykyään todettaisiin esimerkiksi siihen tyyliin, että ”jumala on luonut terveysvesipaikan, josta voi hakea vettä, mutavoiteita ja vastaavia kliinisen lääkevalmistuksen ulkopuolella olevia tuotteita”.  Palladio näkee, että ”Jumala on vapauttanut tästä antiikin pimeydestä ja petollisesta taikauskosta ja meidän temppelimme voidaan rakentaa paikoille, jotka ovat kaupungin näkyvimmillä ja korkeimmilla paikoilla, kaukana huonomaineisista paikoista ja hienojen sekä komeasti koristettujen torien laidoilla, jonne monet kadut johtavat niin, että temppeli koko majesteetillisuudessaan tulee näkyväksi kaikissa, jotka sitä lähestyvät. Kaupungin kukkulojen laelle voi valita paikan.” ”Temppelin pääjulkisivu voi olla näkyvä suuresta osasta kaupunkia niin, että näkyisi, että uskonto on asetettu asukkaiden vahdiksi ja suojelijaksi.” Palladio myös itse toteutti uskonnollista arkkitehtuuria, mutta hänen kuvailunsa vastaavat enemmän keskiajan rakennuskohteita, jotka ovat huomattavasti korkeampia ja muodostavat kirkon ympärille koostuneen tiiviin kaupungin. Palladion teoria temppelin rakennuspaikasta on tulkittavissa niin, että myös Palladion yläluokan kartanot rakennettiin temppelin asemaan ja ehkä väärinkäsitysten vuoksi myös modernismi 1900-luvulla tulkitsi, että sillä on oikeus rakentaa kaikki rakennukset antiikin temppelien tapaan hallitsemaan ympäristöään ja maailmaa.

 

Palladio temppelien muotokysymyksissä hahmotti, että ”hienoimmat ovat säännölliset muodot, pyöreä ja säännöllisesti kulmikas, kuten Vitruvius on sanonut”. Temppelien tyyleistä Palladio kertoo, että ”Minervalle, Marsille sekä Herkuleukselle doorilainen tyyli; Venukselle, Floralle, muusille, nymfeille sekä heikommille jumalattarille korinttilainen tyyli; ja Junolle, Dianalle ja Bacchukselle joonialainen tyyli”.

 

Rooman antiikin ajan projekti, jota toivoisin laajemman keskustelun piiriin, on San Giovannin Baptisterio. Tämän rakennuksen päätila on säännöllinen kahdeksankulmio, jonka keskellä on vastaavasti kahdeksan pylvästä. Tämä vuonna 440 Paavi Sixtus III:n perustama rakennus kerrotaan olleen aiemmin Konstantinus Suuren kastepaikkana. Tämän yhteyttä Bysanttiin, sekä vaikutusta esimerkiksi vuonna 692 rakennettuun Jerusalemin Kalliomoskeijaan voin pääosin vain arvailla, mutta mielestäni Jerusalemin Kalliomoskeija on tilallisesti sekä rakenteellisesti monin verroin taidokkaampi sekä monimutkaisempi, omienkin arvioideni mukaan eräs maailman kaikkein taidokkaimmista uskonnollisista rakennuksista. On ymmärrettävää, että kun San Giovannin läheisyyteen rakennettiin Palladion aikakaudella 1506-1626 Pietarinkirkkoa, asetettiin sille koon ja rakenteellisen taidokkuuden suhteen tavoitteeksi olla maailman mutkikkain ja suurin uskonnollinen rakennus ja siinä asemassa se on hyvin vahvoilla yhä näinä päivinä.

Palladio_4_San_Giovanni_Baptisterio.jpg

San Giovanni Baptisterio – historiankirjoituksessa vähän esillä oleva rakennus

Palladio_5_Dome_Rock.jpg

Kalliomoskeijan pohjapiirros (Lähde Archnet)
 
Palladion rakennushistoriallisessa osuudessa neljännessä kirjassa esitetty Basilica Porcia / Maxentiuksen basilika eli Rauhan temppeli on minulle itselleni ollut Rooman vaikuttavimpia antiikin raunioita. Rakenteellisilta jänneväleiltään se oli aikoinaan aikakautensa suurimpia. Jostain syystä Palladion mitat eivät kuitenkaan vastaa nykyisiä arvioita sekä laskelmia, myös nykykäsityksen pohjapiirros eroaa Palladiosta. Valitettavasti nykyään rakennusta pitää katsoa myös kauempaa, sillä yleisön pitää kiertää raunio. Palladion kirjassa esitellään laajimmin Pantheonia eli La Rotondaa. Kuitenkaan leikkauksissa ei ole tarkkaa tietoa sen kupolin tiiliholvirakennekaarista, jotka ovat selvinneet vasta modernina aikana – enimmäkseen Palladion tutkimukset käsittelevät tilaa ja pintarakennetta. Palladio ehkä näki järjestyksen jumalallisempana, kuin se olikaan. Yksi erityisesti itseäni kiinnostava yleinen teema koristeissa on pyöreiden pylväiden uurteet. Toinen kiinnostava teema on neliöpilasterin uurteet ja sen vaikutus postimerkkien valmistuksen historiaan. Kolmas kiinnostava kysymys on listojen suunnittelun pohjana oleva rakenteellinen järjestys. Näihin erikoiskysymyksiin sain Palladion kirjasta hieman lisävalaistusta.

Palladio_6_Pantheon.jpg

Palladion leikkauspiirros Pantheonista

Palladio_7_Pantheon_system.jpg

Palladion näkemys Pantheonin pylväsjärjestelmästä

 

Voisi todeta Palladion antiikin tutkimuksen siihen aikaan systemaattisen menetelmän synnyttäneen hänen oman arkkitehtuurikielensä, niin tilallisesti, kuin myös koristelun ja rakenteen osalta. Oleellista antiikin pylväsrakennejärjestelmien osalta on huomata, että se on idealisoitu rakenteen osien suhdetta määrittävä malli, jolla ei ole pohjaa enää nykyaikaisessa mekaanisessa fysiikassa, vielä vähemmän dynaamisessa fysiikassa. Sen sijaan maailmankaikkeustieteissä sillä on sijaa, vaikkei kuitenkaan maailmankaikkeusfysiikassa. Sen sijaan filosofiassa, yhteiskuntatieteissä, käyttäytymistieteissä ja arkkitehtuurissa antiikin pylväsrakennejärjestelmät ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka rakennustyypeiltään ne nykyään koskevat etupäässä massavalmistettavia koristeita sisältäviä kohteita, korjausrakentamista ja julkisivukysymyksiä, oli alkuperäinen merkitys pylväiden rajaamat julkisivut, loggiat, myöhemmät sisätilajäsentelyt, vapaasti seisovien temppelien päärakennejärjestelmä usein yhdistettynä seiniin ja julkisivuja jäsentävät koristavat rakennejärjestelmät. Palladion tarve löytää systemaattinen järjestys on korkea, mutta sen perustalla ei ole riittävästi käsitteitä – tämä on pääsyy klassisen järjestyksen jäämiseen 1800-luvun lopulta alkaen modernin järjestyksen jälkeen. Pelkkä antiikin imitaatio oli ideana liian heikko pohja, varsinkin uusien tieteiden ja taloudenalojen synnyttyä.

 

Palladion historiallinen vaikutus on valtava, neljännessä kirjassaan hän ottaa esille käsitteen planssien teosta, joka toistuu arkkitehtuurin historian opinnoissa vielä nykypäivinä vaikuttavana käsitteenä – ei vain arkkitehtuurin historiassa, vaan myös nykyarkkitehtuurin suunnittelussa.  Arkkitehtuurikouluissa planssien teko on edelleen eräänlainen korkea päämäärä, joka pohjautuu osin alitajuisena käsitteenä Palladion esikuvaan. Esitysteknisesti Palladion kirjassaan käyttämät veistosten piirrokset ovat enemmän arkkitehdin kuvitusta, kuin oikeita historiallisia hahmotelmia. Yksityiskohtapiirrokset antiikista ovat graafisia, mutta kolmiulotteisia ja ovat olleet esikuva lukemattomille jälkipolvien arkkitehdeille, myös esityspiirrosten teossa. Modernismin synnyn myötä arkkitehdit ovat ehkä säilyttäneet esikuvan mielessään, vaikka eivät halua siihen tänä päivänä vedota, vaan pyrkivät pitämään esikuvina tämän päivän uudempien sukupolvien esitystavat. On toisaalta ymmärrettävää, että kun Palladion vaikutuksessa seuraavien vuosisatojen ajan koristelussa nähtiin osin itsetarkoituksellisuutta, syntyi niiden yhteiskunnallinen kritiikki, joka johti 1700-luvulla valistusaatteen läpimurtoon sekä sitä seuranneeseen Ranskan vallankumoukseen; 1800-luvulla syntyi sosialismi, tieteellinen ihmiskuva ja yksilökeskeinen filosofia ja lopulta 1900-luvulla alkoi arkkitehtuurissa ja muussa kulttuurissa modernismi, teknistyminen ja vuosituhannen vaihteessa nykyaikaan syntyi globalisaatio, reaalitalous ja digitalisaatio. Tätä kehitystä vasten on tietenkin ymmärrettävää, että Palladiota vasten on kertynyt satojen vuosien ajan kritiikkiä, jota patoamaan on kehittynyt ihmiskunnan itsestään tietoisuuden pato, joka säätelee kritiikin muotoja. Itse kuitenkin sanoisin, että Palladio on tärkeää ymmärtää arkkitehtuurin perusteena, se määrittää myös arkkitehtuurin historian opetuksen sekä tutkimuksen sisältötasoa korkeakoulutasolla.

 

Taneli Poutvaara 27.06.2016

 

 

Lisäys 2019:

 

Palladio-ilmiö on ehkä arkkitehtien eniten tavoiteltu saavutus. Nykyään, kun arkkitehtitoimisto voi vähillä resursseilla aloittaa suunnittelutoiminnan ja kansainvälistyminen mahdollistaa suuren globaalin toiminta-alueen, on Palladio-ilmiöstä tullut lukuisille arkkitehdeille todellisuutta, ainakin heidän omasta mielestään. Arkkitehtuurialan sisäinen kilpailu ja alan heikko yleinen tuntemus yleisön keskuudessa kuitenkin pitää huolen siitä, että Palladiota ei ohiteta.

Taneli_Poutvaara - 12:10:18 @ 2016, Arkkitehtuurin historia, Kirja-arvostelu | Lisää kommentti

Lisää kommentti

Täydennä alapuolinen lomake kommenttisi lisäykseen.





Minulla on itsenäiset tekijänoikeudet ”Kirjoitettua” -kirjoituksiin ja niiden kuviin. Halutessasi julkaista sisältöä, viitata siihen tai lainata sitä, voit hakea lupaa kirjallisella hakemuksella. Viittauksissa yksityiskohtia ei saa irrottaa asiayhteydestä eikä vääristää.

 


I have independent copyrights for the writings in the “Kirjoitettua” -writings and the illustrations. If you wish to publish the contents, refer to it or quote it, you can apply for a license with a written application. In reference the details should not be separated from the context nor distorted.